Miksi tarha perustettiin?

Tämä on synkkä tarina, kuten katukoiriin liittyvät tarinat ovat. Tarhan omistaja, Aleksin Alekov perheineen, oli vuonna 2006 kyllästynyt näkemään kuinka huonosti katukoiria kohdeltiin ja rakensi navettansa sivulle kolme pienehköä aitausta koirille. Jälkeenpäin on ollut pakko rakentaa vielä kaksi lisää, näihin viimeisiin ei enää ole ollut varaa hankkia verkkoon ovea, vaan hän kiipeää osittain taitetun verkon yli koirien luo. Betonista hän on rakentanut sateen ja paisteen suojaa rakennuksen viereen. Englantilainen maahanmuuttaja on lahjoittanut hänelle 20 puista koirankoppia.

Joka syksy hän kiertää viljelymaita, koska tietää, että siellä voi olla yksin jätettyjä koiria kytkettyinä pellon laitaan. Koira otetaan vahdiksi keväällä, kun on tarve vahtia satoa. Sitä ruokitaan niin kauan kunnes sato on korjattu. Sadonkorjuun jälkeen lähdetään pois, eikä muisteta koiraa. Se jää vartiopaikalleen kytkettynä. Marraskuussa näin tarhalla kolme tämmöistä pelloilta haettua koiraa. Tarhalta on turha kenenkään tulla pyytämään koiraa pellon vahdiksi, niitä ei luovuteta.

Maanteillä näkee usein koirien ruumiita. Syitä ovat kova vauhti, välinpitämättömyys tielle tulevasta koirasta tai se, että koira heitetään auton ikkunasta maantielle, kun siitä halutaan eroon. Eräänä pilkkopimeänä syyskuun yönä ajaessaan Aleksin huomasi kiiltävät silmät tien vieressä. Hän pysähtyi ja meni katsomaan. Se oli pienen pieni koiranpentu ojan laidalla pellolla. Pentu oli niin pieni, ettei se osannut pelätä, eikä lähteä mihinkään. Keskellä ei-mitään, yksin. Oli ehkä jätetty kettujen tai isompien koirien syötäväksi. Pääsi Aleksinin puseron sisällä tarhalle. Tämä onnekas näytti marraskuussa jo melko reippaalta.

Saimme myös kuulla hirvittävän kertomuksen, mitä kadonneille katukoirille tapahtui ennen. Kaukana kaupungin ulkopuolella oli paikka, johon koiria vietiin joka torstai. Koirat kytkettiin metallilenkillä kaulasta paikalleen niin, että etutassut eivät koskettaneet maata. Seuraavan kerran paikalle mentiin seuraavana torstaina, uusien koirien kanssa. Kerättiin kuolleet pois ja jos joku oli vielä hengissä, niin siihen ruiskutettiin bensaa niin, että sydän pysähtyi. Tämä on totta, surullista ja eläinrääkkäystä. Nyt, kun Bulgaria on myös EU-maa, näistä saisi kovan rangaistuksen, jos vaan tulisi ilmi. Monet eivät silti tiedä, että säännöt ovat muuttuneet. Valistusta tarvitaan kipeästi.

Miten löysimme tarhan?

Vuonna 2006 matkustimme turisteina ensimmäistä kertaa Bulgariaan ja Varnan pohjoispuolella olevaan kaupunkiin Kavarnaan. Jo silloin näimme paljon koiria irrallaan kaduilla ja rannoilla. Hotellin pihallakin oli äitikoira kahden pienen pentunsa kanssa, äiti yritti pitää pentunsa erossa ihmisistä. Äiti oli kuulemma vahtikoira. Kuulosti hyvältä, kun ei silloin ymmärretty vahtikoiran arvoa. Sen huomasimme, että vahtikoiralla oli nälkä ja ravintolasta sille kerran maustamatonta pihviä toimmekin.

Seuraavana vuonna emme tehneet matkaa Bulgariaan, mutta vuonna 2008 pääsiäisenä matkustimme samaan paikkaan. Heti taksista noustuamme meitä tervehti äitikoira, jonka häntä ja korvat olivat typistetyt. Sekä kaksi nuorta koiraa, samat jotka näimme pentuina puolitoista vuotta aiemmin. Koirat olivat nyt hotellin ulkopuolella. Äitikoira kumartui maahan edessämme ja heilutti typistettyä häntäänsä ikäänkuin olisi muistanut ja tuntenut. Lapset olivat vähän arempia. Pian kuitenkin kuulimme, ettei äitikoira ollut sama, mutta lapset kyllä. Viikko koirien kanssa kului liian nopeasti.

Sitten saman vuoden kesäkuussa kuului kummia. Tyttökoira oli saanut pennut. Sain tiedon muilta turisteilta, jotka paikalla kävivät, että kuusi pentua on kadunvierellä olevan varastokopin alla. Paikalliset pojat yrittivät niitä varastaa emolta, joka oli jo ihan hermorauniona. Kerran ystävämme saivat otettua pennun takaisin varkailta. Seuraavalla viikolla tyttö sekä pennut olivat mystisesti kadonneet.

Tästä harmistuneena otin yhteyttä kaupungin pormestariin, sekä tietysti hotellin huoltoyhtiöön. Esitin epäilyni katoamiseen, että koiraperhe on varmaan siirretty jollekin kaukaiselle ja yksinäiselle rannalle pois turistien silmistä. Pois silmistä, pois mielestä, pois mahdollisen ruoan äärestä. Muistutin myös, että se on laitonta ja että koirille pitäisi olla joku paikka, jossa ne voivat elää. Kului viikko, toinenkin, kolmas... kunnes huoltoyhtiöltä tuli vastaus, että äiti lapsineen on viety Kavarnan koiratarhalle. Koiratarha! Siitä innostuneena heti kyselin tarhan osoitetta ja puhelinnumeroa, että voisimme siellä seuraavalla lomalla käydä ja viedä tarvikkeita. Siihen ei tullut vastausta, joten seuraavaksi esitin epäilyni, että koska ei ole osoitetta antaa, niin ei varmaan mitään koiratarhaakaan ole. Haluttiin vaan päästä eroon herkkähipiäisistä turisteista. Kului kaksi päivää ja saimme vastauksen. Ovat järjestäneet tapaamisen pormestarin tai hänen edustajansa kanssa, kunhan ilmoitamme koska tulemme.

Heinäkuussa 2008 vietimme tunnin kaupungintalolla pääekologistin ja tulkin kanssa puhuen katukoirista. Saimme myös tietää, että pieni yksityinen tarha todella on olemassa. Jos tahdomme, niin sihteeri voi meidät sinne viedä. Tahdoimme. Ja pääsimme ensimmäistä kertaa käymään tarhalla. Perheen kotipihalla on Kavarnan seudun ainoa koiratarha, johon mahtuu tällä hetkellä n. 50 koiraa. Tilojen puutteen vuoksi suurin osa koirista on pakko päästää steriloinnin jälkeen viiden päivän kuluttua takaisin samoille kaduille, joista ne pyydystettiin. Takaisin kerjäämään, uudelleen reviiristänsä taistelemaan, autojen, ihmisten ja säiden armoille. Monet koirat ovat eron huomanneet ja itse palanneet sekä jääneet vapaaehtoisesti koiratarhan alueelle. Niillä on vapaus, mutta ne mieluummin valitsevat veden, ruoan kerran päivässä sekä paikan, jossa ne saavat olla rauhassa - kodin. Siellä kaikki ovat kavereita - kissat ja koirat.

Hotellin koiraperheen tarina

Kadulta kadonnut tyttökoira lapsineen, tosin vain viiden pennun kanssa, oikeasti oli tarhalla. Pelokkaana tallin pilttuussa muristen ja lapsiansa suojellen. Kadulta oli ensin viety pennut tarhalle, tytön kiinnisaaminen oli kestänyt kolme päivää, kriittinen aika pennuille ilman äidinmaitoa. Tyttö ei kadulla päästänyt lähelle, joten rauhoituspiikki jouduttiin ampumaan etäältä. Pahaksi onneksi piikki osui lonkkaan, ja toipuminen kesti kauemmin. Mutta ne olivat nyt onnellisesti yhdessä, äiti ja lapset, tarvitsematta pelätä, että joku tulee ja nappaa vielä avuttoman vauvan. Ja sai vettä ja ruokaa, tarvitsematta jättää lapsiaan yksin kadulle ruoanhakureissujen ajaksi.

Tuona vuonna käytin yhden heinäkuisen lomapäivän seuraten parvekkeelta miten katukoiria kohdeltiin. Yhden ainoan päivän - ja tulin siihen tulokseen, että tarhakin on parempi kuin katu. Tuon päivän aikana näin kuinka ohikulkijat yrittivät potkia, heittivät pikkukivillä tai muuten jahtasivat koiria. Näin jopa auton tekevän koukkauksen jalkakäytävällä makaavaa koiraa kohti. Koira oli valpas. Kuten koirat aina olivat, kun joku lähestyi. Siirtyivät syrjään ja piiloon, enkä yhtään ihmettele miksi. Nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin kadulle, tiesin, että pysäköidyn auton alla on koira suojassa auringolta. Ohikulkeva nuori mies myös kummasti kiinnostui koirasta. En jäänyt odottamaan mitä tuleman pitää. Yskäisin ja katsoin kohti, sanaakaan sanomatta mies lähti, huono omatunto?

Ottoäitikoira, se typistettyhäntäinen ja -korvainen, vietiin tarhalle silloin heinäkuussa. Olin mukana kiinniotossa ja tarhalleviennissä. Vaikka tarha on alkeellinen, tiedämme, että siellä saa olla rauhassa, saa vettä ja ruokaa. Koiraperheeseen kuuluva poikakoira jäi vielä kadulle. Vielä saman vuoden syyskuussa sitä oli kuulemma nähty, muttei enää sen jälkeen. Kuulin, että kun riista loppuu pelloilta, niin metsästäjät tulevat kaupunkiin ampumaan koiria. Pojan kohtalo on toistaiseksi tuntematon. Tyttö ja ottoäitikoira saivat lokakuussa 2010 yhteisen kodin Suomesta, Turusta. Poikakin saa, mikäli se vielä jostain ilmestyy.

Kavarnan tarhan haave

Näiden parin vuoden aikana paikalliset ja ihmiset vähän kauempanakin ovat jo tiedostaneet Kavarnan koiratarhan. Ei ole mitenkään outoa, että perhekoira tuodaan tarhalle, kun muutetaan, tai kun perheen tilanne muuttuu tai muuten vaan kyllästytään ihmisen parhaaseen ystävään. Tarhalle tuonti on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kadulle jättäminen.

Mutta koiralla on oikeasti ikävä! Huhtikuussa 2009 näin sellaisen koiran tarhalla, se oli jo kolmatta päivää betonipunkkerin suojassa, eikä suostunut tulemaan syömään. Kun heitin sille kuivamuonaa sinne, se murisi ja sen jälkeen ihmetteli, että mitäs papanoita ne nämä ovat. Vaan ei syönyt. Toinen pieni surusilmä oli kaupungilta löydetty pieni villakoirantapainen valkoinen raasu, jolla oli vihreä panta kaulassa. Kukaan ei ollut perään kysynyt. Siellä se itki aidan vieressä.

Koira kiintyy omistajaansa - ilmeisesti vahvemmin kuin omistaja koiraansa.

Tarhalle otetaan yhteyttä myös, kun halutaan saada koira pois jostain, esimerkiksi golf-kentältä. Olimme huhtikuussa 2009 mukana kolmen koiran kiinniottamisessa lähistön golf-kentällä. Jälkiä näkyi, mutta koirat olivat piilossa tällä kertaa.

Tarhan pitäjillä on haave isommasta, eurooppalaisen standardin mukaisesta tarhasta, johon voisi kerätä kaupungin koirat, tarvitsematta valita kuka saa 'kodin'. Tarhan, jossa olisi tilat eläinlääkärin vastaanotolle ja jonka yhteydessä voisi järjestää tapahtumia koirien hyväksi. Eläinlääkärille on usein lähdettävä 60 km päähän. Tarhattavia löytyisi helposti ainakin 400. Tontin löytyminen ei kuulemma ole ongelma, mutta tarhan rakentaminen ja koirien ylläpito kysyy varoja.